sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Arvostuksesta ja yksinäisyydestä

Olen usein törmännyt arvostuksen puutteeseen. Kotona sinua pidetään itsestään selvyytenä ja töissä on todella voimakas ulkopuolisuuden tunne. Olen viimeaikoina ollut paljon kotona yksin. Kuten olen täällä kertonut, menetin parhaan ystäväni viime kesänä ja se jätti elämääni ison aukon. Eli menetin koirani. No mutta onhan minulla mies. Silti koen että hän ei välitä jakaa kanssani ihan kaikkea ja on päiviä että tuskin mitään. Tunnen suurta yksinäisyyttä. Nukun usein yksin, sillä hän nukahtaa sohvalle. Juon aamukahvini yksin, sillä hän nukkuu vielä kun minä jo herään. Lähden asioille, ulkoilemaan lenkille yksin, sillä hän vielä lepää. Usein käy niin, kun iltapäivä koittaa hän tapaakin jonkun ystävänsä ja jää sille tielleen. Kuten viime viikonloppuna, kuten tänä viikonloppuna. Kyllä siinä väkisinkin tulee mieleen että yksinäisyys on todellista ja toisen intressit ovat muualla.

 

Työelämässä keskitytään vain siihen mitä en osaa ja missä en ole hyvä, eikä ollenkaan ajatella asioita missä OLEN hyvä ja mitkä asiat osaan parhaiten. Olen ajatellut alan vaihtoa, mutta ei sekään sormia napsauttamalla käy. Olen yrittänyt sitäkin. Perjantaina mietin koko illan erästä työasiaa. Minusta tuntui että minulle kettuiltiin ja oltiin epäreiluja. Tämä asia vaivasi minua koko illan. Jumitan asiassa enkä osaa päästää siitä irti.


Yritän harrastaa. Tällaiselle yksinäiselle ihmiselle sopivat tietysti yksinäiset harrastukset kuten ompelu ja virkkaus. Saatan lukea kirjoja tai kokeilla Burnet Journalia. Kävelen luonnossa yksin, lenkkeilen. Kirjoitan tätä blogia. Olen myös ollut erilaisissa harrastusporukoissa ja sielläkin koen suurta ulkopuolisuutta. Riitaannun helposti enkä tule kaikkien ihmisten kanssa toimeen. Ehkä minunkin seuraani vältellään? Olen harrastanut sitä sun tätä mutta mistään harrastuksesta en ole saanut yhtäkään pysyvää ystävää. Myös harrastukset ovat ennenpitkää loppuneet.

Ystäviä minulla vielä on kourallinen. Kaikilla on tietysti jo omat perheet ja oma elämä. Kuten minullakin. Joskus iltaisin kaipaan juttuseuraa facebookissa ja vain harva siellä viitsii mitään kirjoitella. Olen todella kiitollinen jos joskus saan seuraa ja kirjoittelemme joskus syvällisiäkin iltahämärässä. Joskus soittelen kännykästäni kavereita läpi, jospa joku vastaisi ja vaihdeltaisiin kuulumisia. Muutaman kerran olen käynyt ystävieni kanssa kävelyllä. Se on todella mukavaa ja siitä olen kiitollinen aina kun se onnistuu.


Kaiken tämän pähkäilyn tuloksena on todettava että arvostus alkaa itsestä. Kuten tämän päivän Yksisarviskorttikin kertoi niin ole oma itsesi. No minähän olen. Mutta minulle on pienestä pitäen iskostettu päähäni että minä en ole yhtään mitään, eikä minun kannata kuvitellakaan että olen samalla viivalla kuin hyväosaiset luokkatoverini. Nuorempana oli vauhtia, huumaa, uhoa ja voimakasta toivoa. Nyt nelikymppisenä huomaan että vauhti on todellakin hiipinut ja epävarmuus, ujous ja arvostuksen puute on vallannut suuremmassa määrin tilaa. Olen jo näin vanha enkä osaa mitään! Eikä minulla ole mitään! En ole menestynyt, olen vain selvinnyt.

1 kommentti:

  1. Tuttua tunnetta, joskin olen todella yksin, kun puolisokin on jo majoilla Tuonelan.
    Avioliitossakin voi olla hyvin yksinäinen, se on ihan totta.
    Yksinäisyyden tunne tuntuu olevan aika yleistä, kun lukee ja seuraa uutisointia. Hyvää alkavaa viikkoa Sinulle.

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit <3 Se ilahduttaa aina :-)